*

Pari viikkoa kului ihan sumussa. Mä kävin töissä, joo, mutta kotiin päästyäni mä olin väsynyt ja leijailin jossain omissa maailmoissani. Me tekstailtiin Mörön kanssa melkein päivittäin niin paljon että mun kännykkälasku saisi mut varmaan itkemään seuraavan kerran. Mutta en mä välittänyt, oli se sen arvoista, että saa rakkaan ihmisen kanssa olla yhteyksissä aina jotain kautta. Päivää ennen muuttoaan Mörkö laittoi mulle viestiä ja kysyi olisiko mua kiinnostanut lähteä sen kämpille auttelemaan. Pientä siivoilua ja järjestelyä, ja luultavasti muutaman nuoremman lapsen silmällä pitoa. Totta kai mä suostuin. Simppa voisi kuulemma hakea mut Heidin kanssa seuraavana päivänä. Sovittiin että ne tulisi puolenpäivän aikaan; mä ehtisin hyvin syömään ennen lähtöä. Kello oli jo paljon, ja mua väsytti työpäivän jälkeen. Olin jutellut taas koko illan tietokoneella ystävieni kanssa, ja kaikki ihmetteli missä Mörkö oli. Mä selitin että sillä oli aika varmasti muuttokiireitä. Toivottelin kaikille hyvät yöt, sammutin läppärini, ja kävin kylpyhuoneessa pesemässä vielä hampaat. Hiippailin pimeää eteistä pitkin huoneeseeni, ja toivoin ettei mun isä tai veli heräisi. Suljin huoneeni oven perässäni, sammutin valon ja yritin olla kompuroimatta mihinkään, kävellessäni sänkyni luo. Harjasin hiukseni ja uppouduin taas omiin ajatuksiini. Laitoin hiusharjan yöpöydälleni, sammutin tv:n ja möngin sänkyyni, vetäen peiton korviini. Haavahduin vielä sen verran että laitoin varmuuden vuoksi kännykkääni herätyksen, olisin sitten hyvissä ajoin hereillä. Piilouduin taas korviani myöten peiton alle ja nukahdin. Mua vähän jännitti taas nähdä Mörkö, ja tavata sen vanhemmat ekaa kertaa. Näin jopa unta seuraavasta päivästä.

Seuraavana aamuna mä heräsin siihen kun mun kännykän herätys alkoi soimaan. Käännyin kiireesti ympäri, toiselle kyljelleni, ja hamusin kännykkääni silmät ristissä; auringon valo häikäisi mua verhojenkin läpi. Sammutin herätyksen ja rojahdin takaisin selälleni sängyllä. Hetken aikaa mä heräilin ja yritin saada aivojani raksuttamaan. Avasin silmäni varovasti ja vääntäydyin ylös peiton alta. Kurkkasin verhon raosta ulos. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Mä olin taas hikoillut koko yön paksun peittoni alla; se kesä oli ollut tuskaisen kuuma. Mulla oli päälläni vain toppi ja hipsterit. Mä kävelin keittiön suuntaan hiljaa, ja kuuntelin samalla että oliko muut jo hereillä. Radion vaimea ääni kuului eteiseen, ja kuulin isän köhivän. Kävin kylppärissä ja pesin hampaat, jonka jälkeen menin keittiöön ja astelin suorinta tietä jääkaapille. Avasin oven ja huokaisin helpotuksesta. "Ahh..mulla on NIIN kuuma..!" mä ähisin, ja yritin samalla miettiä mitä pystyisin syömään, ilman että saisin lämpöhalvauksen. Isä naurahti mulle. "Raaputa tuolta pakastimesta jäätä.." se tokaisi ja virnisti. Mä naurahdin, ja päädyin isoon lasilliseen jääteetä, ja pariin kylmään pizzasiivuun, jotka ei enää mun veljelle kelvannut. Istuin keittiön pöydän ääreen ja raivasin siihen tilaa, että mahtuisin lukemaan päivän lehden. Vilkaisin kelloa, ja mielessäni tokaisin, että mulla olisi vielä hyvin aikaa lukea lehti, käydä nopeasti koneella, ja laittaa itseni valmiiksi. Selailin lehden pikaisesti; ei siellä tuntunut olevan paljonkaan uusia uutisia, samaa vanhaa vaan, tai vanhan toistoa. Sain nielaistua viimeisetkin pizzan murut. Otin jääteelasini ja kävelin huoneeseeni. Laitoin lasin tietokoneen viereen pöydälle, avasin huoneeni ikkunan ja kävelin takaisin koneelle. Hitaasti mutta varmasti se surrutti taas, yrittäen heräillä. Mä mietin pääni puhki mitä pukisin päälleni, kävin varmaan kymmenen eri vaihtoehtoa läpi mielessäni, mutta en vieläkään päässyt selvään lopputulokseen. Avasin taas sähköpostin, mesen ja facebookin, johon kirjoitin omaksi tilakseni "Muuttoavuksi/vahtimaan lapsia". Pian huomasin parin tyypin tykkäävän tilastani, ja Heidiltä tuli kommenttia; "Oohan valmiina, me lähdetään kohta Simpan kanssa ajelemaan sinne päin." se oli kirjoittanut. Vastaukseksi "tykkäsin" sen kommentista. Kirjauduin ulos, ja sammutin koneen. Kulautin jääteen viimeiset tipat kurkustani alas, ja vein lasin keittiöön. Muistutin vielä isää menoistani, ja etten tiennyt milloin tulisin takaisin, viimeistään seuraavana iltana. Kävelin huoneeseeni, ja avasin vaatekaappini oven. Vilkuilin hetken hyllyltä toiselle. Oli vaikea erottaa vaatekappaleita toisistaan, kun melkein kaikki mun vaatteet oli mustia tai punaisia. Sain kuitenkin pengottua käsiini mustat caprit, ja punaisen tunikamallisen topin. Nappasin pienen laukun, johon etsin avaimet, kännykän ja varmuuden vuoksi lompakon. Olin jo kävelemässä huoneeni ovelle, kun vilkaisin peiliin, ja tajusin etten ollut harjannut vielä hiuksianikaan. Kävelin takaisin yöpöytäni luo, harjasin hiukset ja solmin ne nopeasti nutturalle niin, että niska sai ilmaa. Vilkaisin vielä kerran peilistä itseäni, ja olin tyytyväinen lopputulokseen, uskaltautuisin siis näyttäytymään ihmisten ilmoilla. Vetäisin varvaslipokkaat jalkaani, huusin vielä heipat isälleni, (veljeni oli ilmeisesti jossain ulkona taas) ja kävelin viileään rappukäytävään. Ulko-ovelle päästyäni katsoin pihalle. Simpan autoa ei vielä näkynyt. Astuin ulos ja istahdin portaalle odottamaan. Siirtelin jalallani jotain pientä käpyä joka oli jostain lähikuusesta ajautunut portaan luo. Kuulin jonkun auton lähestyvän, ja nostin päätäni, vilkaistakseni ääntä kohti. En tunnistanut autoa, mutta auton pysähdyttyä mun eteen, näin Simpan istuvan ratin takana, ja Heidin sen vieressä. Nousin portaalta ja kävelin auton toiselle puolelle. Avasin oven, moikkasin molempia, ja istuin Heidin taakse. "Mikä tää auto on?" mä kysyin ihmetellen. "Mutsin kaara... mun autosta hajotettiin lasit viime yönä." Simppa murahti selvästi tympääntyneenä. "Auts.. voi ei.." sanoin hiljaa. Simppa myhähti ja Heidi vilkaisi mua kuin pyydellen anteeksi Simpan kylmää käytöstä. Mä vastasin ymmärtäväisellä hymyllä, samalla kun auto kaarsi meidän pihalta ajotielle.

Me ajettiin johonkin melkein kaupungin toiselle puolelle. Ympärillä näkyi paljon kerrostaloja, ja muutama pieni kauppa, ja pizzeria. Se talo oli kivinen, ja harmaa. Auto kaarsi sen pihaan, jollekin tyhjälle vieraspaikalle, ja Simppa sammutti auton moottorin, kun me könyttiin Heidin kanssa ulos. Jostain kuului lyhyt vislaus, ja me vilkuiltiin hetki ympärillemme, kunnes Simppa tajusi äänen tulleen yhdeltä parvekkeelta. Se heilautti kättään parvekkeiden suuntaan, ja mun katse harhaili vielä hetken, ennen kuin se osui toisen kerroksen keskivaiheilla olevaan lasitettuun parvekkeeseen, ja siellä seisoskelevaan, paidattomaan, pitkähiuksiseen tyypiin. Mun sydän heitti kärrynpyörää, ja mä hymyilin leveästi. Mä kävelin ripeästi Simpan ja Heidin perässä talon alaovelle, kun Mörkö heitti Simpalle kämppänsä avaimen. Me käveltiin sisään, ja lähestulkoon juostiin portaat ylös seuraavaan kerrokseen. Ovessa luki "Somma" ja mun vatsanpohjaa kutitti, kun Simppa laittoi avaimen lukkoon ja veti oven auki. Mä kävelin Heidin perässä sisään, ja katselin ympärilleni. Eteinen oli pieni, ja siitä lähti ovet pieneen kylpyhuoneeseen, olohuoneeseen, makuuhuoneeseen, ja vaatehuoneeseen. Mä jätin laukkuni eteiseen ja kävelin muiden perässä olohuoneeseen huomaten, että sen yhteydessä oli pieni keittokomeron tapainen. Keskellä huonetta oli pirttipöytä ja penkit, yhdellä seinällä sohva, pieni tv-taso, ja telkkari digibokseineen, joita ilmeisesti Mörön isä yritti selvitellä ja virittää. Mörkö kuuli oven kolahtavan kiinni, ja tuli parvekkeelta, kun sen äiti yritti kiinnittää hyönteisverhoa parvekkeen ovelle. Silmät loistaen, leveä hymy kasvoillaan se kiiruhti mua kohti ja kaappasi mut syliinsä. Mä heilautin käteni sen niskan ympärille ja annoin pusun sen huulille, johon se vastasi suutelemalla takaisin. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota meihin; Heidi ja Simppakin olivat menneet purkamaan astioita pahvilaatikoista astiakaappeihin. Mörkö hellitti halausotteensa mun ympäriltä ja esitteli mut vanhemmilleen. Mua ujostutti hyvän aikaa, mutta kun huomasin että ne olikin ihan mukavia ja rentoja tyyppejä, mä itsekin rentouduin ja osasin olla melkein oma itseni, vaikka olinkin normaalia hiljaisempi. Mä olin vähän varuillani, etten antaisi itsestäni huonoa kuvaa, niinkuin pelkäsin. Myöhemmin kun seisoskelin sivummalla, muiden siirrellessä huonekaluja johonkin hyvään järjestykseen, Mörkö käveli mun luo. "Noh, onko ne niin kamalia kun sä pelkäsit?" se kysyi virnistäen. "Täh?" mä kysyin hölmönä. "Noi.." Mörkö tokaisi viitaten vanhempiinsa. "Eip.. sulla on tosi mukavat vanhemmat." mä sanoin hymyillen. "Mua vaan jännitti että mä annan itsestäni ihan sekopäisen kuvan.." jatkoin hiljaa. Mörköä nauratti. "Et sä oo yhtään sen sekopäisempi kun mäkään." Mä naurahdin. "Niin kai.." Mörön äiti hääri jääkaapin ja kahvinkeittimen luona, ja kohta se jo kutsui juomaan kahvia ja ottamaan itse leipomaansa pullaa. Mörkö tiesi etten mä juonut kahvia, ja se ojensi mulle ison mehulasin hymyillen. Mä kiitin sitä ja annoin nopean pusun sen huulille. Mörön äiti huokaili jotain suloisesta nuoresta lemmestä, joka meistä kuulemma paistoi. Mä tunsin punastuvani, enkä virnuilultani kyennyt melkein juomaankaan. Mun oli pakko siirtyä parvekkeen puolelle hetkeksi, jonne Mörkö tuli mun seuraksi. Sori toi.." se sanoi vähän nolona ja heilautti kättään parvekkeen oven suuntaan. Mä myhähdin hymyillen. "Ei se mitään..ainankaan sun vanhemmat ei inhoo mua..." mä sanoin hiljaa ja hymyilin mehulasiani tuijottaen, parvekkeen kaiteeseen nojaten. Mörkö asteli mun viereen ja nojasi myös kaiteeseen. "Porukat lähtee illemmalla käymään sukulaisten luona saunomassa, joten ne luultavasti palaa vasta joskus huomen illalla.." Mörkö selitti. "Okei." sanoin ja vilkaisin sitä. Simpan pikkuveli juoksenteli edestakaisin ympäri asuntoa ja kävi välillä lällättämässä meille. Mä tuijotin Mörköä kysyvästi. "Jooh... Simpankin vanhemmat lähtee viihteelle, ja kukaan muu ei suostunu kattomaan ton riiviön perään, joten Simpan oli pakko suostua..." Mörkö selosti ja tuhahti. Mua alkoi tympiä. Jostain syystä mä en vaan sietänyt koko pentua silmissäni, johtuen kai siitä pienestä välikohtauksesta sen kanssa, mikä mökillä oli sattunut viimeksi. Koko ajan sai olla varuillaan mitä se poika seuraavaksi keksisi. Enkä mä ollut sen ainut uhri. Se oli kuulemma tirkistellyt Heidiäkin, kun se oli ollut Simpalla yötä, ja käynyt suihkussa, tai vaihtoi vaatteita. Ai mistä mä tiesin? Mä olin kertonut Heidille pari päivää aikaisemmin, että se riiviö oli tarrannut mun ahterista kiinni siellä mökillä, ja Heidi sanoi tietävänsä miltä musta tuntui. Ja kertoi omia kokemuksiaan. Tai ainankin osan niistä, mä vaistosin ettei se kertonut ihan kaikkea, koska se vältteli sen pojan katsetta jatkuvasti. Mutta kumpikaan meistä ei ollut kertonut Simpalle tai Mörölle asiasta, saati Simpan vanhemmille. Ja se pentu jatkoi kiusaamistaan, koska tiesi ettei jäisi kiinni, koska me ei uskallettu kertoa kenellekään. Mä pidin itselleni saarnan; se pentu oli mua varmaan kahdeksan vuotta nuorempi, enkä mä uskaltanut tehdä sen kiusaamisesta loppua, mitä mä pelkäsin? Mörkö oli huomannut mun vajonneen taas omiin ajatuksiini. Se huhuili mua ja huitoi kättään mun silmien edessä. Simpan pikkuveli juoksi taas oudosti mölisten parvekkeelle ja läppäsi mua takamukselle. Hyvä etten mä heittänyt mehulasiani päin sen pennun naamaa! Mörkö tuijotti mua, ja ihmetteli miksi mä olin niin kireänä. Mä huokaisin ja sivuutin kysymyksen olankohautuksella. Kävelin sisälle muiden luo, ja Mörkö jäi vielä parvekkeelle, jonne Simppa käveli parin muovituolin kanssa, ja kundien isät käveli perässä pöydän ja aurinkovarjon kanssa. Siellä ne hääräsivät ja kasailivat pöytää, ja virittivät suuren aurinkovarjon niin, ettei aurinko porottaisi liian kuumasti, ja tekisi asunnosta liian kuumaa. Myöhemmin Mörön ja Simpan äidit kasailivat makuuhuoneessa isoa runkosänkyä, ja mä kysyin tarvitsiko ne apua. Heidi oli suosiolla sivummalla, ja ojenteli ruuveja ja muttereita, ja vahti ettei Simpan pikkuveli tule ja hävitä niitä. Mä seisoskelin huoneen nurkassa, pois muiden jaloista, ja katselin ikkunasta ulos. Aika hiljaiselta alueelta se vaikutti, pihalla ei ollut paljon autoja, ja ihmisiä liikkui vain harvakseltaan jalkakäytävillä. Kyllä huomasi että oli kesäloma.

Sänky oli kasattu, ja miehetkin tuli parvekkeelta, Mörön isällä oli olutpullo kädessään ja Mörön mutsi mulkaisi miestä, joka vastasi siihen vain suuntaamalla huomionsa muualle. Kundien äidit etsi vielä laatikoista petivaatteet ja petasi makuuhuoneessa sängyn, ja levitti sohvan, josta sai kahden hengen pedin. Simpan pikkuveljelle laitettiin olohuoneen ikkunan alle patja ja tyyny. Sillä oli oma makuupussi jossa se voisi nukkua. "Tänä yönä pitääkin sit olla kiltisti...* Simppa kuiskasi Heidille virnistäen, kun porukalla oleskeltiin olohuoneessa. Mä ja Mörkö istuttiin pöydän ääressä Heidin ja Simpan lähellä, ja kuultiin Simpan tokaisu. Mörkö virnisti ja mä vilkaisin Heidin vaivaantunutta ilmettä. "Hyvähän teidän on virnistellä, kun te saatte olla makkarissa kahdestaan." Simppa sanoi virnistäen Mörölle ja tönäisi sitä leikkisästi, kävellessään ohi tiskipöydän luo, ja huuhtoi lasinsa. Mörkö vilkaisi mua pilke silmäkulmassa ja mä yritin virittää naamalleni jonkinlaisen hymyn. Mörkö tuntui huomaavan että mä olin syystä tai toisesta vähän varuillani/jännittynyt, muttei sanonut mitään, kai se kuvitteli että mä ujostelin kun sen porukat oli paikalla. Se kyllä katsoi mua hetken kysyvästi. Mä puistelin päätäni lähes huomaamattomasti ja katsoin kun kundien vanhemmat alkoivat tehdä lähtöä. Simpan mutsi toimisi ilmeisesti kuskina. Ovelta äidit vielä huutelivat ohjeita. "Olkaa sitten kiltisti. Ja soittakaa jos tulee jokin hätä." Simpan äiti huolehti. "Joo joo. Menkää nyt että pääsette joskus takasinkin.." Simppa hoputti. Ovi napsahti kiinni eteisessä, ja Simppa meni Heidin ja veljensä väliin sängyksi levitetylle sohvalle katsomaan tv:tä, joka oli nyt saatu näkymään- Sieltä tuli jokin Hauskat kotivideot -tyyppinen ohjelma, ja kaikki kundit tuntuivat nauravan katketakseen. Mä ja Mörkö istuttii sohvan vieressä lattialla, ja mä näin sivusilmällä, kuinka Heidi liikutteli nilkkojaan levottomana. Simpan veljellä alkoi ilmeisesti olemaan tylsää, kun se päätti kiivetä sohvan selkänojalle, ja makoili siellä, tökkien ja tönien veljeään ja Heidiä. Hetken Simppa sitä sieti, ja sitten se ärähti. "Nyt jumalauta pentu! Jos et sä nyt lopeta tota riehumista ni sä nukut parvekkeella!" se huusi ponkaisten seisomaan. Mä tuijotin Simppaa hetken ihan hölmönä. En mä ollut sitä kovinkaan usein nähnyt sellasena. Simpan veli näytti sille kieltä ja marssi parvekkeelle. Kaikki oli hetken ihan hiljaa, ja Simppa lysähti pedille, takaisin Heidin viereen ja huokaisi. Heidi otti sen kädestä kiinni ja ne katsoi toisiaan. Mä käänsin katseeni toisaalle, ja Mörkökin esitti, että oli muka kovinkin kiinnostunut telkkarista tulevista mainoksista. Mä annoin katseeni vaeltaa asunnossa. Eteinen, keittokomero, parveke, tv..PARVEKE! "Mitä hemmettiä?!" mä pomppasin ylös lattialta ja ryntäsin parvekkeelle, muiden juostessa perässä. Simpan pikkuveli oli kiivennyt parvekkeen kaiteelle istumaan. "Eiks sua voi jättää hetkekskään vahtimatta ilman, et sä meet ja keksit jotain typerää??" Simppa vaahtosi taas ja repi veljensä alas. Poika nauroi ilkikurisesti, hyvillään saamastaan huomiosta. Kaikki meistä tuijotti poikaa tympääntyneinä, ja se arvasi että meillä olisi parempaakin tekemistä kuin vahtia keskenkasvuista, huomionkipeää riiviötä. Simppa passitti veljensä takaisin sisälle, ja kokosi sille tuhdin iltapalan, jospa se sillä rauhottuisi. Pullukan puoleinen poika istui pöydän ääreen ja mussutti tyytyväisenä leipäpalaansa ja joi kaakaota. Se tuntui vilkuilevan mua ja Heidiä ikävästi. Mua alkoi ahdistaa, joten esitin haukottelevani, ja sanoin meneväni nukkumaan. "Eihän kello oo vasta kun puol kymmenen." Simppa sanoi ihmetellen. "No jooh.. mulla on ollu vaan niin jännä päivä taas, että väsyttää.." mä sanoin ja sain hetkeksi jopa lähes uskottavan hymyn kasvoilleni. "Aah, okei.." Simppa tokaisi hyväksyvästi. "Tuutko sä..?" mä kysyin Möröltä ujosti. "Kyllä mä kohta tuun." se sanoi ja hymyili. Se oli istuutunut keittiönpöydän ääreen, selkä pöytään päin, ja mä seisoin sen edessä. Mörkö piti mun käsistä kiinni ja mä kumarruin vähän, antaakseni sille pusun. En olisi halunnut päästää siitä irti, ihan kuin jotain pahaa tapahtuisi heti sillä sekunnilla kun en tuntisi Mörön kosketusta. Simpan pikkuveli tuijotti mua suu täynnä leipää, ja seurasi katseellaan kun mä katosin eteisen kautta makuuhuoneeseen.

Makkariin päästyäni mä työnsin huoneen oven kiinni ja huokaisin syvään, nojaten oveen hetken. Sitten astelin sängyn luo, ja seisoin kasvot ovelle päin niin kauan että sain enimmät vaatteet pois päältäni. Vaatteet olivat siistissä pinossa lattialla sängyn vieressä, ja mä kömmin peiton alle, mutten uskaltanut sulkea silmiäni. Mä makasin hiljaa paikallani, ja tuijotin ovelle odottaen. Odottaen että Mörkö tulisi, ja peläten, että sieltä tuleekin Simpan pikkuveli. Mä en tiedä kauan mulla oli kestänyt että nukahdin. Mutta jossain vaiheessa heräsin siihen kun joku selvästikin könysi mun viereen. Mä olin kääntynyt toiselle kyljelleni, kasvot seinään päin. Tunsin jonkun käden liikkuvan peiton alla mun kylkeä pitkin, eikä se käsi ollut Mörön. Mä menin lukkoon. Makasin paikallani, ja esitin nukkuvaa. Mietin että missä helvetissä Mörkö ja muut on. Eikö ne muka huomanneet että se riiviö oli taas kadonnut johonkin? Tunsin kuinka se tahmainen käsi liikkui hiljaa mun jalkaa pitkin, ja ujuttautui sitten mun jalkojen väliin. En tosin tajua miten se siinä onnistui, koska olin sikiöasennossa, jalat visusti koukussa, ja kiinni toisissaan. Mutta se onnistui siinä. Se nyki mun alushousuja pois ja mun olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä. Mutta mä purin huulta. Kyllä Mörkö kohta tulisi ja pelastaisi mut. Ihan varmasti tulisi.
Tunsin pienten pulleiden sormien liukuvan mun sisään, ja mä voihkaisin. Se pentu hihitteli ilkikurisesti peiton alla, ja mä tunsin jotain kosteaa nivusteni paikkeilla. Mua kuvotti ajatuskin siitä pennusta nuolemassa mua. Mun sydän hakkasi, ja mä olin jo kääntynyt selälleni ja nostanut jalat koukkuun, valmiina potkaisemaan sitä riiviötä naamaan. Tunsin kuinka se poika siveli taas mun jalkoja, ja oli selvästikin kömpinyt mun jalkojen väliin, maaten osittain mun päällä, joten mulla ei ollut mitään mahdollisuutta sännätä karkuun. Tunsin sen kostean kielen nuolevan mun rintaa. Ovi kävi ja mä jäädyin. Makasin paikallani, ja olin ehtinyt juuri ja juuri kääntää kasvoni seinään päin, ennen kuin Mörkö olisi nähnyt mun kasvot. Esitin nukkuvaa, ja käännyin hitaasti takaisin toiselle kyljelleni varoen peiton alla piilottelevaa poikaa, jota vaivihkaa jalalla tönin sängyn reunaa kohden, samalla kun sen tahmaiset kädet liukui mun jalkaa pitkin. Mua puistatti. Mä makasin kokonaan seinään päin ja Mörkö huhuili mua, mutta mä en vastannut. Se astui huoneeseen ja laittoi ovea pienemmälle, niin että se jäisi vähän raolleen, jotta ilma vaihtuisi. Mulla oli pala kurkussa ja mä tärisin, kun Mörkö asteli huoneen poikki sängyn reunalle, heitti enimpiä vaatteitaan pois, ja laittoi ne siistiin pinoon lattialle. Mä sain melkein sydärin tajutessani että mun pikkuhousut seikkaili vielä jossain nilkoissa, mutta oli jo myöhäistä tehdä mitään asialle, sillä Mörkö oli könynnyt peiton alle, ja nyt sen käsi seikkaili mun kylkeä pitkin kohti mun lantiota, ja mä kuulin kun se myhähti tyytyväisen oloisena. Mä en voinut itselleni mitään, mä aloin itkemään. "Janna? Mikä sulle tuli..?" Mörkö huhuili, ja mä esitin havahtuvani hereille painajaisesta. Pomppasin istumaan ja pyyhin kyyneleistä kosteaa naamaani, ja vuotavaa nenääni. "Hei..mikä sulla on..? En kai mä tehnyt mitään..?" Mörkö kysyi huolestuneena.

"Ei tää susta johdu... mä näin vaan painajaista.." mä mumisin, nykäisin alushousuni ylös, ja Mörkö kietoi käsivartensa mun ympärille. Mä itkin sen rintaa vasten, ja katsoin kun Simpan pikkuveli konttasi hiljaa lattialla kohti ovea. Taas mua puistatti. "Voi sua..tais olla todella paha uni.." Mörkö sanoi hiljaa ja silitti mun hiuksia. "Hakisinko mä sulle juomista tai jotain..?" se kysyi. "En mä tarvii mitään muuta kun sut... pidä musta vaan kiinni, äläkä päästä irti..." mä kuiskasin pala kurkussa ja nojasin Mörön rintakehää vasten. "Mä en oo menossa mihinkään.. ikinä. Mä lupaan..." Mörkö sanoi hiljaa ja kävi makuulle. Mä takerruin kiinni Mörön kylkeen, ja laskin pääni sen rintakehälle. Kuuntelin sen sydämen lyöntejä, ja se sai mut vähän rauhottumaan. Mörkö silitti yhä mun hiuksia, ja mä vaivuin jonkinlaiseen uneen. Hyvää unta se ei ollut.

Mua ahdisti koko yön, ja aamulla herätessä mulla oli olo, kuin en olisi nukkunut silmällistäkään. Aurinko paistoi jo korkealla kun mä havahduin horteestani, ja tajusin ettei Mörkö ollut mun vieressä. Mä menin pieneen paniikkiin. Kuuntelin hetken. Kuulin vain tv:n vaimean äänen olohuoneesta. Nieleskelin hetken, ja varovasti kampesin itseni sängynreunalle istumaan. Mua pelotti koko ajan että sängyn alta tulisi kohta jonkun kädet ja tarrautuisi mun nilkkoihin. Yritin pitää jalat ilmassa mahdollisimman kauan, kunnes piti vetää housut jalkaan ja kävellä huoneen ovelle, ja huoneesta ulos. Olin saanut topin päälleni, ja kurottelin housujani lattialta. Yritin kurkata sängyn alle mutten nähnyt kuin pienen alueen. Nappasin housut, ja makasin selälläni sängyllä, samalla kun vedin housuja ylös, ovelle vilkuillen. Seuraavaksi olisi pitänyt uskaltautua ylös sängyltä. Mä istuin sängyllä jalat ristissä jonkin aikaa, ja tuijotin ikkunasta ulos, kynsiäni purren. Miten joku niin pieni asia, tuntuikin yhtäkkiä niin ylivoimaiselta. Mietin että missä Mörkö mahtoi olla. Olinkohan mä ainut hereillä, tai ehkä koko asunnossa? Mä uskaltauduin ylös sängyltä, kiiruhdin vähän kauemmas sängystä, ja yritin kurkata vielä sängyn alle. Siellä ei näkynyt mitään. Mä kävelin hiljaa huoneen ovelle ja avasin sen.

Auringon valo oli täyttänyt koko asunnon. Näin kaksi varjoa jotka olivat levittäytyneet pitkin lattiaa, olohuoneesta eteiseen päin. Kuuntelin hetken, mutta en saanut selvää puhuivatko hahmot mitään, tv:ssä oli sen verran jo ääntä. Astelin varovasti lähemmäs, ja kurkkasin nurkan takaa. Mun silmät revähti lautasen kokoisiksi ja musta tuntui, kuin joku olisi lyönyt henkisellä nuijalla mua takaraivoon. "Heidi ja...toi???" mä tokaisin hiljaa itsekseni järkyttyneenä. Se tahmanäppi oli taas Heidin kimpussa, mutta tällä kertaa näytti ettei Heidi pistänyt kovinkaan paljon vastaan. Päinvastoin. Mä seurasin hetken niiden puuhastelua enkä tiennyt olisiko mun pitänyt mennä ja keskeyttää törkeästi, vai antaa olla. Mulla teki pahaa ajatella ettei Simppa tiennyt mitä sen selän takana tapahtuu. Mutta en mä itsekään ollut sen parempi; enhän mä ollut kertonut Mörölle mitä Simpan pikkuveli oli mulle tehnyt. Multa pääsi aivastus, ja mä singahdin nurkan taakse, kun sohvalla olijat kiiruhtivat pukemaan vaatteita ylleen. Mä odotin hetken ja kävelin sitten keittiön puolelle tekemään itselleni aamupalaa. Mä välttelin Heidin ja sen pikkunaperon katseita, ja koko tunnelma oli vähän kireä. Riiviötä lukuunottamatta. Se tuntui olevan ihan normaali, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä leikkasin juustoa leipäpalani päälle ja vilkaisin Heidiä silmäkulmastani. Sekin vilkuili mua. Simpan pikkuveli kinusi myös aamupalaa, joten mun ei auttanut kuin tehdä sille leipäpala ja mehua. Se otti eväänsä ja meni lattialle katsomaan telkkarista lastenohjelmia.

Me jäätiin Heidin kanssa istumaan pöydän ääreen ja tunnelma oli käsinkosketeltavan kireä.Me vilkaistiin toisiamme puolivahingossa, ja molempien katseet kertoi että toinen tiesi. Äänetön sopimus meidän välillä vannotti meidät pysymään hiljaa, ainakin vielä toistaiseksi. Mutta riiviön vallasta oli tultava loppu. Mä selailin jotain ilmaisjakelu lehteä, joka pöydällä oli ollut, ilmeisesti Simpan ja Mörön jäljiltä. Ovi kävi, ja mä katsoin salamana ovelle. Simpan pikkuveli juoksi veljeään vastaan mehulasin ja leipäpalan kanssa, ja uteli mitä ne oli kaupasta ostaneet. "Ai te olitte kaupassa.." mä tokaisin ohimennen, ja huojentuneena, kun Mörkö käveli kauppakassin kanssa keittiönpuolelle, ja pussasi mua vähän normaalia pidempään. Simppa antoi pusun Heidille, ja vilkaisi mua, kuin tietäisi jotain. Mä nousin penkiltä ylös ja autoin Mörköä purkamaan kauppakassin sisällön jääkaappiin. "Mä kerroin Simpalle että sä olit nähnyt painajaisia, ettei se ihmettele jos sä olet tänään vähän väsynyt tai jotain.." Mörkö selitti hiljaa. "Okei..." mä vastasin vaisuna ja vilkaisin ohimennen taas Heidiä, joka oli tullut huuhtelemaan lasinsa, ja meni pukemaan loputkin vaatteet päälleen. Mä menin istumaan sohvalle, ja yritin katsoa telkkaria, mutta Simpan pikkuveli tuli mun viereen, ja tuijotti mua lakkaamatta, ja mussutti leipäänsä. Se näytti ihan kuin suoraan jostain kauhuleffasta tulleelta, melkein riivatulta, ja mua alkoi ahdistaa. Simppa taisi huomata sen, kun komensi veljensä pöydän ääreen syömään. Poika käveli pöydän toiselle puolelle, niin että näki meidän olemiset ja tekemiset melkein kaiken aikaa.

Mä en tiedä mikä mulle tuli, mutta mulla nousi pala kurkkuun, ja mun oli pakko mennä parvekkeelle. Mä istuin parvekkeen lattialle, nojasin seinään, ja purskahdin itkuun. Mörkö oli jo tulossa mun perässä mutta Heidi pysäytti sen ja tuli itse mun luo, ja laittoi parvekkeen oven pienemmälle perässään. Se istui lattialle mun viereen ja silitti mun selkää lohduttaen. "Se tuli sun luo eilen illalla vai mitä..?" Heidi kysyi hiljaa. Mä nyökkäsin pala kurkussa, ja yritin saada henkeni taas kulkemaan. "Simppa ei taida tietää, mitä sulla ja sen pikkuveljellä on meneillään..?" mä kysyin ja tuijotin varpaitani. Heidi puisteli päätään. "Ei tiedä...En mä olisi halunnut tähän tilanteeseen joutua mutta.. kai mä kaipasin jännitystä elämääni. Ja se kiinni jäämisen vaara on jotenkin jännittävää..." Heidi sopersi. Mä vilkaisin sitä silmäkulmastani, enkä tiennyt mitä mun olisi pitänyt ajatella. "Sairasta", oli ainut mitä mulla tuli mieleen. "Sä pidät mua varmaan ihan kamalana ihmisenä....* Heidi sanoi hiljaa. "No eenn..." mä valehtelin. Mörkö vilkaisi parvekkeen ovesta meitä ja astui ulos. "Onks kaikki ok..?" se kysyi. "Jooh.." mä nyökkäsin ja yritin vääntää hymyn kasvoilleni. "Onks täällä tapahtunu jotain sillä välin kun me oltiin poissa..?" Mörkö kysyi. Me vilkaistiin Heidin kanssa toisiamme vaivihkaa. "Eei..." me mutistiin. Mörkö kyykistyi meidän eteen ja vilkuili meitä vuorotellen. Simpan pikkuveli käveli parvekkeelle, kädessään pieni suklaalevy, jota se mussutti. Se käveli parvekkeenkaiteen luo ja seisoi varpaillaan, kurkkien kaiteen yli. Mä tuijotin sen selkämystä lakkaamatta. Mörkö huomasi sen, ja vilkaisi myös poikaa. Mä käänsin katseeni pois päin ja tuijotin käsiäni, repien kynsinauhojani.

Mörkö laittoi kätensä mun käsivarsien päälle, ja tuijotti mua silmiin. Heidi vilkuili muualle, ja mäkin yritin vältellä Mörön katsetta, mutta se kosketti kädellään mun leukaa, hellästi kääntäen mun kasvot omiaan päin. Kyynelet valui mun poskia pitkin, ja mä tärisin. Simpan pikkuveli tuijotti mua suu mutrullaan. Mörkö vilkaisi sitä, nousi seisomaan, ohjasi pojan sisälle, ja sanoi Simpalle jotain hiljaa. Se käveli takaisin mun ja Heidin luo, ja kyykistyi taas, meitä vilkuillen. "Aiotteko te kertoa mitä täällä on tapahtunut? Te ootte ollu ihan outoja eilisestä asti, ja sä säikyt tota pikkunaperoa kun se olis tehnyt jotain.." se selosti ja lopuksi jäi tuijottamaan mua. Mulla oli vaikea olo, mä olisin halunnut kertoa mutta samaan aikaan jokin pakotti mut pysymään vaiti. "Me voidaan istua tässä vaikka koko päivä, mutta mä haluan kuulla, mikä sut on saanut noin tolaltas..." Mörkö sanoi hiljaa ja laski kätensä mun polvelle. Mä vedin syvään henkeä, ja sanat ikäänkuin tulvi mun suusta; "Toi riiviö on piinannut mua ja Heidiä jo vaikka kuinka kauan, mun kohdalla se alko sillon siellä mökillä, mutta Heidin se on saanut verkkoonsa varmaan jo kauan aikasemmin, kun on tuntenutkin sen pidempään kun mut. Se tuli mun luo viime yönä, ennen sua, ja kosketteli mua, ja mä menin lukkoon enkä voinut huutaa. Mä vaan makasin paikallani kun se.....Ja tänään mä näin, kun se ja Heidi oli olohuoneessa ja....." Pala nousi mun kurkkuun ja mun ääni hävisi. Mörkö ja Heidi tuijottivat mua suut ja silmät pyöreinä. "Siis,....väität sä et.. tollanen pieni napero pystyis pitämään teitä kahta jotenki otteessaan..?" Mörkö kysyi ja takelteli puhuessaan. Mä vilkaisin Heidiä, kuin pyytääkseni apua, mutta se vaan kohautti hartioitaan ja oli, kuin ei olisi yhtään käsittänyt mistä mä puhuin. Mä tuijotin Heidiä silmät kyynelissä. "Sä et voi tehdä tätä mulle..." mä sanoin sille voimattomana. "Mun on varmaan parempi mennä sisälle... saatte puhua ihan rauhassa...." Heidi sanoi hiljaa ja hieman vaivaantuneena, nousi ylös ja käveli sisälle. Mä tuijotin Heidin perään ja me jäätiin Mörön kanssa kahdestaan parvekkeelle. Se istui mun viereen selkä seinää vasten ja tuijotti mua. "Mitä?" mä murahdin. "Onks se totta..?" Mörkö kysyi. "Miks mä valehtelisin sulle jostain noin sairaasta asiasta??" mä tiuskaisin. Mörkö kohautti hartioitaan. "Sen kun tietäs..." se sanoi hiljaa ja käänsi katseensa pois päin. Mä tuijotin sen takaraivoa. "Sä et usko mua...." sanoin hiljaa. Mörkö oli vaisuna, ja mä vaistosin että se mietti mielessään kuulemaansa. "Mä en tiedä mitä mun pitäis uskoa..." se sanoi ja nousi ylös lattialta. "Mihin sä meet?" mä kysyin nopeasti. "Mä....en tiedä.. mä tarviin nyt vähän aikaa ajatella.." se mutisi ja käveli sisälle. Mä peitin kasvoni käsivarsillani, ja itkin. Kukaan ei enää tullut parvekkeelle. Mä olin yksin. Yksin kaikkia muita vastaan, mitä mahiksia mulla olisi todistaa mitään, kun Heidikin oli kääntänyt mulle selkänsä. Siinä samassa parvekkeen ovi aukesi ja Heidi astui ulos.

Se katsoi mua varovasti ja mä käänsin katseeni pois, käsivarret polvilla, leuka käsivarsiin nojaten. Heidi käveli mun luo ja laskeutui mun eteen, silittäen toisella kädellään mun vasenta jalkaa. Mä riuhtaisin jalkani kauemmas. "Sä tiesit etten mä halunnut kertoa, ja silti sä menit möläyttämään Mörölle.." se kuiskasi ja kyyneleet valui sen poskia pitkin. "Mä en voinut itselleni mitään, okei?? Mä en kestä tätä helvettiä enää hetkeäkään! Mä... mitä muutakaan mun olis pitänyt tehdä? Ihan sama, jos sä haluat yhä jatkaa peliäs kundikaveris alaikäsen pikkuveljen kanssa, niin kuule ihan vapaasti, mut mä en halua että se pentu tulee mua metriä lähemmäs. Mä oon just alkanu saamaan elämäni taas kasaan, enkä mä halua että se menee pilalle jonkun terrorisoivan pennun takia..." mä vauhkosin. "Mä oon tosi pahoillani.. mä en vaan halua menettää Simppaa.. se ei saa kuulla totuutta musta ja veljestään...mä toivon, että se ei usko, kun Mörkö sille kertoo varmaan parhaillaan.." Mä en voinut käsittää mitä Heidin päässä liikkui. Miten se pystyi elämään itsensä kanssa? Mua kuvotti, ja päätä alkoi särkemään. "Mä meen varmaan lepäilemään hetkeksi..." sanoin hiljaa ja nousin ylös. Avasin oven ja näin Simpan veljensä kanssa keittiönpöydän ääressä. Mä yritin vältellä niiden katseita ja kävelin nopeasti ohi, kohti makuuhuonetta, ja suljin oven perässäni. Laahustin sängyn luo ja rojahdin mahalleni. Suljin silmäni, ja kyynelet valui tyynylle. Vähän ajan päästä mä kuulin kun ovi avautui hiljaa. Mä säpsähdin ja katsoin salamana oven suuntaan.

Mä näin Simpan tuijottavan mua hieman epäröiden. Mä nousin istumaan sängylle, ja otin tyynyn, jota halasin tiukasti. Simppa istui isolle sängylle mun vastapäätä, eikä sanonut sanaakaan, tuijotti vain. Mä revin taas kynsinauhojani, ja sain sormeni vuotamaan verta. Voihkaisin vaimeasti ja imeskelin verta vuotavaa sormeani, Simpan yhä tuijottaessa mua. Mä vilkaisin sitä. "Mitä..?" kysyin tympääntyneen kuuloisena. "En mä tiedä... miks sä keksit jotain sellasta?" se mumisi. "En mä mitään keksiny.. usko pois, mäkin toivoisin sen olevan pelkkää pahaa unta.. sun veljes takia mä voin menettää Mörön.." mä selitin ja pala nousi mun kurkkuun, kun mä rutistin tyynyä käsissäni. "Miks just mun veli..?" Simppa kysyi hiljaa. "Mä en todellakaan tiedä... en mä olis halunnut joutua tälläseen tilanteeseen.." mä sopersin vaisusti. "No ei tälle enää mitään voi. Mutta mun broidi tuntuu olevan ihan yhtä pihalla kun mäkin... Kyllä mä oon huomannu että se ja Heidi salaa multa jotain, mut en mä tiennyt että mitä.. jos se, mitä mä niistä kuulin, on totta... mä en tiedä miten mun ja Heidin käy..." Simppa selosti hiljaa ja sen silmät kostui. Se selvästi rakasti Heidiä aivan järjettömän paljon. Mä laitoin toisen käteni Simpan kädelle. "Mä oon oikeesti pahoillani.. en mä halunnut tällästä... mutta mä en vaan pysty valehtelemaan noin isosta asiasta.." mä selitin ja katsoin Simppaa silmiin. "Kyllä mä ymmärrän... ja... kai mä tavallaan uskon sua... siis että toi noiden kuvio on totta... mä en vaan oo halunnut uskoa sitä..." Simppa selitti ja katsoi alas, meidän käsiin. "Hei, ei kukaan haluais uskoa sellasta... ja mä tosissani yritin sivuuttaa kaiken.. mut viime yönä mä sain tarpeekseni, se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun...." mä selostin. "..Kun se tuli sun luo salaa, ja alkoi kähmiä..?" Simppa sanoi muitta mutkitta, ja mulla nousi puna kasvoille. Mä nyökkäsin vaivaantuneena. "Miten mulla on sellanen olo että sä tiedät enemmän kuin annat ymmärtää...?" mä kysyin hiljaa ja katsoin Simppaa.

Se pysyi vaiti ja vilkuili seinää, vetäen kätensä kauemmas mun käsistä. Mä katsoin sitä vähän hämmentyneenä. "No meidän perheellä on ollut vähän hankalaa viime aikoina.... kun kaikki alko, niin mun veli jotenkin... muuttu... se ei viihtynyt enää kavereidensa kanssa, ja oli aina yksin... Heidin onnistu jotenkin päästä sen lähelle, ja me alettiin taas näkemään siitä se tutumpi puoli, mutta oli kai sekin parempi, kun se, ettei se puhunut, tai tehnyt mitään.." Simppa selitti, ja mä kuuntelin sitä hiljaa.Kaikki oli vaan ilosia, että mun broidi oli alkanut palata ennalleen.. kenellekään ei tullu mieleen kysyä miten Heidi oli siinä onnistunut, kun ei kukaan muukaan onnistunut... Heidi alko viihtymään meillä entistä enemmän, ja oli meillä välillä, vaikken mäkään ollut kotona, mutta ei sitäkään kukaan ihmetelly, porukat pitää Heidiä melkein kun omana tyttönään, ja kaikki vaan sanoo että no se nyt vaan sattuu tulemaan meidän molempien poikien kanssa juttuun. Hienoahan se on." Simppa selosti ja alkoi jo vaikuttaa hieman tuohtuneelta. "Et sä voi itseäs syytellä, ei kukaan voi... mistä kukaan olis voinut tietää että tilanne kääntyis tällaseksi,.."mä sanoin hiljaa. Simppa ponkaisi ylös ja ravasi edestakaisin sängyn vierellä. "Mutta kun mun nimenomaan olis pitäny huomata, edes jotain. Kyse on sentään mun pikkuveljestä ja tyttöystävästä..." se vauhkosi. Mä nousin ylös sängyltä ja astuin Simpan eteen, ja se pysähtyi. Se tuijotti mua kiihtyneenä, silmät leiskuen. Mä tuijotin sitä takaisin, ja pysyttelin mahdollisimman rauhallisena. Salamana, ilman minkäänlaista varoitusta, Simppa syöksyi mun naamaa kohti ja suuteli mua. Eikä se ollut mikään pikkupusu, vaan kunnon suudelma. Mä lamaannuin, ja tuijotin Simppaa, kun se irrotti otteensa musta. Se tuntui olevan ihan yhtä hämmentynyt kuin mäkin, tuijottaen mua silmät suurina.

Mä nieleskelin hermostuneena, ja Simppa kiiruhti mitään sanomatta ulos huoneesta, ja käveli suoraan kylppäriin. Mä tuijotin hölmistyneenä ovelle, ja kohta Heidi ilmestyi ovensuuhun. "Onks kaikki okei..?" se kysyi hiljaa. Mä tuijotin Heidiä hölmönä, sanomatta mitään. Mun päässä ei liikkunut mitään, ihan kuin joku olisi painanut stop-nappulaa. "Huhuu...?" Heidi sanoi ja käveli mun eteen, heilutellen kättään mun silmien edessä. "Mitä..?" mä sain mutistua, kuin olisin vasta herännyt kesken unien. "Mitä tapahtu? Mistä te juttelitte...?" Mä pudistin päätäni ja kohautin olkiani. "Ei paljon mitään.. Simppa vaan kerto vähän taustoja.. ja se muuten tietää susta ja veljestään... ei se oo niin tyhmä, mitä on ehkä antanut ymmärtää..." selitin, ja Heidi valahti kalpeaksi. Simppa tuli kylpyhuoneesta, ja tuijotti Heidiä, joka tuijotti takaisin. "Teillä on varmaan paljon puhuttavaa... mä voin mennä ton kanssa vaikka tonne ulos siksi aikaa, saatte olla ihan rauhassa..." sanoin hiljaa ja nyökkäsin kohti Simpan veljeä, joka oli ilmestynyt eteiseen Simpan selän taakse. "Oot sä varma..?" Simppa kysyi. "En mä usko että ulkona mitään tapahtuu.. ainankaan jos Mörkö suostuu tulemaan meidän seuraksi, kun tulee takasin kävelyltään.." mä selitin hiljaa ja viitoin Simpan veljeä naulakon suuntaan. "Menisit sä Jannan kanssa tonne pihalle vähäks aikaan..?" Simppa kysyi veljeltään rauhallisesti. "Miks?" poika tuhahti. "Koska mä ja Heidi haluttais olla hetki ihan kahdestaan.." Simppa sanoi hiljaa ja yritti vääntää kasvoilleen hymyntapaisen, samalla kun kaappasi Heidin kainaloonsa. Kyllähän me kaikki tiedettiin että se oli esitystä. Poika mutisi jotain vastaukseksi ja alkoi vetää lenkkareita jalkaansa. Simppa antoi mulle Mörön asunnon avaimen, ja mä laitoin kengät jalkaani, kun Simpan veli jo kiiruhti ovesta rappukäytävään. Mä kävelin rauhallisesti portaat alas, ja ovesta takapihalle. Simpan pikkuveli juoksi kohti keinuja, ja huuteli mua antamaan vauhtia.

Mä annoin pojalle vauhtia niin että se pärjää hetken. Vähän matkan päässä oli puiset penkit, ja niiden välissä pitkä pöytä. Istuin toiselle penkille ja katselin ympärilleni, ajatuksiini uppoutuneena. Seurasin jotain lentävää pörriäistä katseellani. Pian mä näin sivusilmällä jonkun varjon lähestyvän mua. Se oli Mörkö. Mä vilkaisin sitä nopeasti mutta sitten käänsin katseeni pois. Se käveli mun luo ja istui pöydälle, ja kääntyi muhun päin. Me istuttiin hetki ihan hiljaa, katsellen ympärillemme. Simpan pikkuveli pyöritti keinua ympäri niin kauan ettei jalat enää yltäneet kunnolla maahan, ja nosti sitten jalat ilmaan. keinu pyöri vinhaa vauhtia, ja pojalta lensi kaaressa toinen kenkäkin johonkin lähipuskaan. Sitä nauratti, kun se hoiperteli pois keinusta, kenkäänsä etsimään. Mä vilkasin Mörköä kulmieni alta. Se mittaili mua katseellaan, ja sen ilme oli jotenkin mitäänsanomaton. Ei iloinen, muttei haikea tai surullinenkaan. Pikemminkin hämmentynyt. "Mitä sä mietit..?" mä kysyin, katsellen sen kenkiä, jotka oli molemmin puolin mua, penkillä. Mörkö kohautti hartioitaan, leukaa käteensä nojaten. "Mä... musta tuntuu että tää juttu ei toimi..." se sanoi hiljaa. Sen sanominen selvästikin teki kipeää. Mä tuijotin Mörköä; mun silmiin kihosi kyyneleet ja pala nousi kurkkuun. "Mitä...?" mä sain kysytyksi. Mä en voinut uskoa että Mörkö haluaisi luovuttaa nyt, kaiken sen jälkeen mitä me oltiin jo koettu. "Mä tarviin nyt vähän omaa aikaa.. ajatella asioita ja silleen..." Mörkö jatkoi. Mä en voinut vieläkään käsittää. Mä vaan tuijotin Mörköä, kyyneleet poskia pitkin valuen. Mä laitoin käteni sen polvelle. "Miks..?" mä kysyin. Mörkö kohautti harteitaan. "Älä tee tätä mulle.. kiltti... mä tiedän että sä edelleen rakastat mua..." mä piipitin ja nyyhkytin. Mörkö nousi pöydältä, seisoi penkillä ja hyppäsi siitä maahan. Se vilkaisi mua vielä kerran. Mä muistin että mulla oli yhä sen avain. Ojensin avaimen Mörölle käsi täristen. "Sori..." se sanoi, ja käveli pois.

Mä katsoin sen jälkeen, kun se käveli kohti kotitaloaan, ja astui ovesta rappukäytävään. Musta tuntui, kuin olisin romahtanut pienen pieniksi pirstaleiksi. Mua ei ollut koskaan sattunut niin paljon. Ensin mä en osannut edes itkeä. Simpan pikkuveli käveli mun luo ja halasi mua. Mä en osannut edes säikähtää, tai hämmästyä, vaikka se oli eka kerta, kun se riiviö näytti itsestään rauhallisen, melkeinpä jopa lempeän puolensa. Poika istui mun vieressä penkillä, kun Heidi käveli ulos. Sillä oli mukanaan mun laukku, joka oli jäänyt Mörön kämpille. "Kiitti.." mä sanoin vältellen Heidin katsetta. Heidi halasi mua. "Se jätkä on kyllä ihan pelle..." Heidi sanoi Mörköön viitaten. Mä tuhahdin vaimeasti, kun pala nousi mun kurkkuun. "Kukaan ei oo täydellinen... mutta silti mä rakastan Mörköä enemmän kun mitään muuta..." mä sanoin ääni täristen. "Voi muru mä tiedän..." Heidi sanoi ja halasi mua taas. Simpan veli kinusi päästä jo sisälle, veljensä luo. Heidi ojensi sille avaimen jonka oli Möröltä saanut lainaan, yhä mun päätä silittäen. Poika juoksi pois, ja me jäätiin kahden siihen penkille. "Möröllä ei kyllä oo mitään käsitystä mitä se menettää..." Heidi sanoi. Mä naurahdin teennäisesti. "Kyllä mä luulen että se tietää... mutta ei se välitä... kyllä se löytää jonkun mua paremman.." selitin. "Ehkä se vaan kuvittelee niin, mutta voi myöhemmin tajuta että sillä oli käsissään kaikista paras, ja että päästi hölmöyksissään sut menemään... turha sen on sitten jälkeen päin tulla itkemään että haluaa sut takas, kun sä oot löytänyt jo jonkun uuden." Heidi yritti lohduttaa. "En mä löydä ketään uutta... en ainankaan parempaa.. enkä mä halua ketään muuta kun Mörön..." mä intin. "Mmmh.." Heidi myhähti myötäilevästi. "Kai mun pitää lähtee kotiin..." sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. "Ethän sä nyt voi kävelemään lähteä!" Heidi tokaisi. "Miten muutenkaan mä kotiin pääsisin..?" kysyin välinpitämättömästi. "Eiköhän mä ja Simppa voida sut heittää.." Heidi sanoi ja etsi kännykän taskustaan. Se etsi Simpan numeron ja odotti sen vastausta.

Heidi odotti hetken hiljaa, että Simppa vastasi. Mä en kuullut mitä se puhui. Olin edelleen niin lukossa että edes ajatus ei kulkenut. "No kiitti vaan ihan vitusti sullekin! Mä arvasin että sä oot heti sen puolella. Ihan kun tää asia edes meitä koskis..!" Heidi alkoi vaahdota puhelimeensa. "Miten se nyt muka tähän liittyy??" Heidi tiuski puhelimeen. Mä katsoin sitä ilmeettömänä. "Ihan sama..! Ilmottele sitten kun taas kiinnostaa puhua..!" Heidi huusi puhelimeensa ja löi Simpalle luurin korvaan. Heidi veti syvään henkeä ja lysähti penkille mun viereen. "Se ei taida tulla kuskiksi..?" mä kysyin hiljaa. Heidi pudisti päätään. "Ei kai mun sitten auta muu kuin kävellä...." mä sanoin hiljaa ja nousin penkiltä. Heidi näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, kuin miettien ankarasti jotakin ratkaisua tilanteeseen. Mutta tuhahti sitten hetken päästä, nousi penkiltä ja otti pari pika-askelta mun perään. Siinä me käveltiin kahdestaan, pihan poikki kohti jalkakäytävää. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Autoja ei paljon liikkunut tiellä, ja muutenkin liikenne oli hiljaista. Pari hassua jalankulkijaa tai pyöräilijää saattoi tulla vastaan silloin tällöin. Varmaan puolisen tuntia me oltiin kävelty, kun päästiin keskustan laidalle, jossa oli jo vähän enemmän liikennettä. Mä huohotin jonkun verran, ja Heidi ehdotti että istuttaisi hetki jossakin varjossa. Löydettiin pieni suojaisa mäennyppylä, jolle kiivettiin. Mä lysähdin maahan nääntyneenä, ja tajusin taas miten surkea kunto mulla olikaan. "Oot sä okei?" Heidi huolehti. Mä nyökkäsin ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. "Mä voisin käydä ostamassa jonkun juomapullon tosta kiskalta..?" Heidi sanoi ja heilautti kättään lyhyen matkan päässä tönöttävään, vähän rähjäisen oloisen kioskin suuntaan. Mä kohautin harteitani ja vilkuilin ympärilleni.

Yritin unohtaa surkean oloni. Heidi nousi ylös ja harppoi kioskin suuntaan. Mulla oli selkä kioskiin päin, joten mä en nähnyt miten nopeasti Heidi käveli, tai missä vaiheessa se tulisi takaisin. Mä istuin nurmella ja nojasin polviini, katsellen ohikulkevia ihmisiä. Mörön viimeiset sanat muistui mun mieleen, ja mä olin taas lähellä romahtaa. Kyynel vieri mun poskea pitkin, kohti leukaa. Pyyhkäisin sen kämmenselkääni ja toruin itseäni moisesta heikkoudesta. Mä laskeuduin selälleni nurmelle ja katselin taivasta. Muutama pilvenhattara, ja pääskysiä leijui jossain korkealla. Kuulin jonkun askeleet lähestyvän nurmella hiljaa. Aavistin että se olisi Heidi. Se istui mun viereen nurmelle ja mä tunsin sen tuijotuksen. Tunsin jotain kylmää kuumalla ihollani. Huokaisin helpotuksesta, tartuin juomapulloon ja avasin silmäni. Heidi katsoi mua hymyillen. Mä yritin vääntää jonkinlaisen hymyn naamalleni, ja avasin samalla juomapulloa. "Frizz" luki etiketissä. Otin pitkän kulauksen pullostani ja nieleskelin saadakseni kaiken alas. Heidi tuijotti mua yhä. "Mitä?" mä kysyin hieman huvittuneena. Heidi pudisti päätään ja hymyili viekkaasti, kuin suunnitellen jotain. Se otti pullon mun kädestä ja otti itsekin siemauksen, vaikka sillä olikin oma, siideripullo. Heidi valitti kuumuutta ja heitti ohuen pitkähihaisen paidan pois päältään. Sitten se siirtyi polvilleen mun eteen. Mä tuijotin sitä vähän hölmistyneenä ja varuillani. Sen loputon tuijotus häiritsi mua, joten mä käänsin katseeni pois. Mä en ehtinyt edes tajuamaan mitä tapahtui. Mulla oli varmaan melko säikähtänyt ilme, kun tajusin että Heidi oli syöksynyt mua kohti, ja suuteli mua. Jostain syystä mä suutelin sitä takaisin, vaikken koskaan kuvitellut tekeväni sitä. Suutelevani jonkun mimmin kanssa. Se ei vaan ollut mun tapaista. Vai oliko sittenkin...? Mä en jaksanut välittää enää mistään. En mä välittänyt edes siitä että me oltiin julkisella paikalla, ja kuka tahansa olisi voinut nähdä meidät. Heidin kädet eksyi mun kylkeä pitkin hiljalleen alemmas kohti lantiota, kuin tunnustellen tietään, kuin etsien jotain. Mä kiedoin käsivarteni Heidin ympärille, ja mun kädet liikkui sen selkää pitkin, aivan kuin niillä olisi ollut aivan oma tahto.

Hetken päästä meidät keskeytti vapaana juoksenteleva koira. He vauhkosi meidän ympärillä ja yritti nuolla naamaa, joten meidän oli pakko ponkaista ylös. Katseltiin ympärillemme, näkyisikö sen omistajaa, ja pian mäkeä ylös juoksikin nuorehko nainen mustissa pyöräilysortseissa ja oranssiin vivahtavassa hihattomassa paidassa. Kovasti pyyteli anteeksi, ja selosti että koira oli päässyt hetki sitten karkuun läheisellä koirapuistolla. Silittelin koiraa hiljaa, kun nainen kiinnitti sille hihnan kaulapantaan. Vielä kerran nainen pyyteli anteeksi, ja lähti kävelemään koiransa kanssa pois päin. Katsottiin hetki niiden perään, ja sitten käännettiin katseemme toisiamme päin hetkeksi. Mua nolotti, ja sen huomasin, kun mun naama helahti punaiseksi. Nostin maasta laukkuni ja juomapulloni, ja lähdin kävelemään mäkeä alas Heidi kipittäen perässäni vaitonaisena. Ja näin kului loppu matka. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan.

Pari viikkoa myöhemmin mut niin sanotusti raahattiin johonkin työpaikan tynkään, harjoittelijaksi. Tiesin vain sen, että saisin hoidella talon sisäisiä, juoksevia asioita. Vähän niinkun joku sihteeri tai vastaava. Ensimmäisenä aamuna mua jännitti aivan järkyttävän paljon. Sainpa siinä aamupalaa tehdessäni sitten paniikkikohtauksenkin. Tärisin ja korvissa soi, ja niitä pisteli. Istuin keittiön lattialla selkä jääkaapin ovea vasten ja yritin saada hengitykseni ja sykkeeni rauhottumaan. Musta tuntui että mä kuolen, olin ihan varma siitä. Mun veli tuli keittiöön ja anto mulle lasin vettä. Mä join sen ja olo parani vähän, mutta olin edelleen kalpea ja tärisin. Musta tuntui että olisin voinut oksentaa. Sain kammetua itseni pöydän ääreen tuolille istumaan, ja kasasin aamupalani loppuun. Avasin aamun lehden ja levitin sen pöydälle, syventyen siihen, ja toivoen että ahdistus menisi ohi. Tuntui kuin olisin lukenut jotain viikon vanhaa lehteä. Samat uutiset joka päivä. Tai siltä se vaikutti. Ja lukijapalstoilla maristiin taas kuinka huonosti kaupungin, maan ja koko yhteiskunnan asiat ovat. Tuhahdin tympääntyneenä ja käänsin sivua, selasin lehden viimeiselle aikeamalle jossa olisi sarjakuvia ja muutamia ohjelmaesittelyjä. Telkkarista tulisi joku kauhuleffa myöhemmin illalla. Ajattelin että voisin sen katsoa, jos ja kun en muutakaan keksi. Varttia myöhemmin mä seisoin kylppärissä peilin edessä ja tuijotin peilikuvaani. Mietin mikä helvetti mussa oli vikana. Ja keksin heti ainakin miljoona asiaa. Lihava, lyhyt, ujo, laiska, tyhmä ja saamaton.. jep, oli vaikee keksiä mitään hyvää itsestään. Mun itsetunto oli aivan romuna, pohjamudissa. Mikään eikä kukaan saisi mua uskomaan että mussa olisi jotain hyvää, tai että joku voisi tosissaan mua rakastaa.

En ollut Mörön kanssa paljoa puhunut meidän eron jälkeen, se sattui ihan liikaa. Netissäkin, kun osuttiin samaan chättihuoneeseen samaan aikaan, mun oli pakko lähteä pois ainakin hetkeksi, koska mä en vaan pystynyt kohtaamaan sitä ihmistä. Pesin kasvoni kylmällä vedellä; huomasin taas purskahtaneeni itkuun ja naama hehkui punaisena. Pesin vielä hampaat ja pidätin itkuani. Hetkeä myöhemmin seisoin kylpyhuoneen ovella, käsi kahvalla, keräten rohkeutta avata ovi ja kohdata muu maailma. Joku koputti oveen ja mä olin lähellä saada sydärin. Avasin oven ja kiiruhdin omaan huoneeseeni, tajuamatta edes kuka oven takana seisoskeli ja valitteli nyt varpaitaan jotka mä olin jyrännyt tyrkätessäni oven auki. Sulkeuduin huoneeseeni ja yritin skarpata itseäni paremmalle tuulelle. Telkkari oli päällä ja musakanavalta tuli jotain musavideoita mitä nyt puoliunessa jaksoi toisella korvalla kuunnellakin. Mä puin hitaasti päälleni, mustat housut ja mustan topin. Puna-mustan hupparin vedin ylleni viimeisenä. Kesä alkoi olla lopuillaan ja ilmakin alkoi olla viileämpi. Harjasin hiukseni ja laitoin ne ponihännälle, jonka jälkeen laahustin eteiseen ja sujautin kengät jalkaani. Tarkistin vielä viimeisen kerran että avaimet ja kännykkä olisi mukana, lompakkokin löytyi laukun pohjalta. Avasin kotioven tärisevin käsin, ja astuin rappukäytävään. Varovasti kävellen etenin kohti ulko-ovea, ja astuin ulos, vilkaisten ympärilleni. Mua jännitti. Ja jännitys tuntui vain kasvavan joka askeleella jonka otin kohti työpaikkaani. Matkaa oli ehkä alle kilometri, ja perille päästyäni mä tasasin hieman hengitystäni ennen kuin astuin sisään lasiovesta. Katselin varovasti ympärilleni eikä kukaan tuntunut kiinnittävän muhun mitään huomiota, kuten tavallista. Kysyin eräältä vanhemmalta työntekijältä mistä mahtaisin löytää henkilön jonka kanssa olin puhunut puhelimessa viikkoa aikaisemmin. Nainen käveli mun ohi ja viittoi mua mukaansa, näyttäen tietä johonkin vähän syrjemmässä olevaan huoneeseen. Katselin ympärilleni huoneessa ja vastailin naisen kysymyksiin, jonka jälkeen hän ohjasi mut työntekijöiden pukuhuoneeseen, naisten puolelle tietenkin. Sain lukollisen kaapin, johon jätin tavaroitani. Sitten lähdin laahustamaan pomon perässä pitkin taloa, tapasin paljon ihmisiä ja tein parhaani antaakseni hyvän ensivaikutelman kaikille. Viimeiseksi mä pääsin omalle työpisteelleni, jossa mua odotti vino pino papereita ja mappeja ja kirjekuoria. Istahdin alas ja aloin tutkia pöytää ja sen päällä olevia pinoja, joiden taakse mä pystyin toistaiseksi hyvin piiloutumaan.

Varmaan puoli tuntia mä olin ehtiny tehdä hommia, ja kaaos mun työpöydällä näytti laantuvan hitaasti mutta varmasti. Kuulin väliseinän takaa jonkun matalan miesäänen ja ajattelin tulleeni hulluksi, koska musta se ääni kuullosti ihan Möröltä. Mä toruin itseäni ja pudistelin päätäni; miks ihmeessä, kaikista maailman paikoista Mörkö ois just TÄÄLLÄ. Pyöräytin silmiäni ja haukun itseni ihan pataluhaksi. Keskityin taas kaaoksen taltuttamiseen, jonka jälkeen pääsisin viemään kirjekuoria postilaatikkoon, ja jotain muita pikkuhommia tekemään. Otin kirjekuorikasan pöydältä syliini ja odotin sitä hetkeä että koko kasa leviäisi mun käsistä pitkin lattioita niin että kaikki varmasti huomais, ja alkais nauraa mulle. Hermoillessani lähdin vähän turhan vauhdikkaasti ja varomattomasti liikkeelle, enkä tajunnut että väliseinän takaa olisi joku tulossa. Ja sitten se tapahtui. Mä törmäsin johonkin tyyppiin, horjahdin kumoon lattialle kirjekuorikasan keskelle, ja kuulin kuinka koko paikka hiljeni, ja tunsin tuijottavien silmäparien ilmestyvän yksi kerrallaan kunkin väliseinän takaa. Muhun törmännyt tyyppi seisoi mun vieressä, nyt jo kyykistyen ja pyydellen anteeksi, ja auttoi mua keräämään kirjekuoria. "Sori, mä en yhtään huomannut sua..." tuttu ääni mumisi selvästi hämillään. Mä vilkaisin sitä sivusilmällä ja mun sydän muljahti. Ihoa pisteli. Vuoron perään kylmä ja kuuma aalto puski mun kehon läpi. Mä tuijotin silmät kauhusta suurina sitä tyyppiä enkä saanut sanaa suustani. Halusin vaan pois, ja äkkiä. Keräsin loputkin kirjekuoret syliini, ja muhun törmännyt kundi antoi keräämänsä kirjekuoret vielä mukaan. Mä vilkaisin sitä vielä kauhistuneena ja ryntäsin pois sanaakaan sanomatta, samalla kun ihmiset piiloutui takaisin työpisteilleen. Tää oli just niin mun tuuria. Mä kirosin mielessäni ja mumisin ääneti itsekseni samalla kun marssin pihan puolelle postilaatikoille. Vedin syvään henkeä ja yritin keskittyä että kirjeet menisi oikeisiin laatikoihin. Tiputellessani kirjeitä omiin laatikoihinsa, mä kuulin kuinka jossain lähellä avautui ulko-ovi. En nostanut katsettani katsoakseni kuka siellä liikkui, olin varma että jos nyt joku katsoisi mua kysyvällä ilmeellä, niin mä romahtaisin. Pidätin hengitystäni aika ajoin, jotta itku pysyisi kurissa. Kuulin kuinka laahaavien askeleiden äänet lähestyi mun selän takaa, mutten vieläkään kääntynyt katsoakseni tulijaa päin. Kohta mä tunsin selkäpiissäni kihelmöintiä. Tiesin vain yhden ihmisen, jonka katseen tunsin ilman että edes vaivauduin katsomaan takaisin; se oli Mörkö. Mä sujautin yhden kirjekuoren omaan laatikkoonsa, painoin silmäni tiukasti kiinni, ja huokaisin samalla, kun tunsin käden olkapäälläni, ohjaten mua kääntymään. Mä yritin vastustella hetken, mutta aika pian tuo käsi mun olkapäällä sai mut kääntymään. Mä tuijotin maahan kohti mun ja Mörön kenkiin; sillä oli taas ne iän ikuisen vanhat maiharit, joita mä olin kuolannut jo kauan. Mä odotin että se paskiainen olisi sanonut jotain, mutta turhaan. Se pysyi vaiti kuin muuri. Mä vilkuilin pihaa silmäkulmistani, Mörön laskiessa kättään hiljaa, ja otti hellästi kiinni mun kädestä. Mun sydän muljahti taas ja kyyneleet kihosi mun silmiin. Mörkö nosti toista kättään hitaasti ja kosketti mun leukaa. Mulla nousi pala kurkkuun ja mä nipistin silmäni kiinni niin tiukasti kuin kykenin, kyynelten valuessa mun kasvoja pitkin. Mun alahuuli väpätti kilpaa mun hullun lailla hakkaavan sydämen kanssa, kun mä tunsin Mörön huulet omillani. Mun teki mieli lyödä sitä! Miten helvetissä sillä oli pokkaa! Mä olin ihan raivona, mutten mä voinut itselleni mitään; mä antauduin ja vastasin sen suudelmaan. Pian mä kuitenkin kokosin itseni ja työnsin Mörön kauemmas, vaikkakin vastentahtoisesti. Tuijotin sitä hetken surullisena ja kasvot kyynelistä märkänä, ja se tuijotti takaisin. Sanoja ei tarvittu, molemmat tuntui tietävän tarkalleen mitä toinen ajatteli ja tunsi. Mörkö katsoi mua anteeksi pyytelevän näköisenä, painoi kasvonsa kohti maata ja käveli takaisin sisälle. Mä jäin tuijottamaan sen perään ristiriitaiset fiilikset piinanani. Havahduin taas hetken päästä kun jossain kauempana avautui toinen ulko-ovi. Vilkaisin ympärilleni, ja mietin että kauankohan mä olin siinä seisoskellut. Näytin varmaan tosi idiootilta seisoskellessani keskellä pihaa kirjekuoret käsissäni ja naama punaisena. Vetäisin syvään henkeä ja kävelin sisälle. Joka askeleella vilkuilin ympärilleni ja varoin törmäämästä enää Mörköön.

Loppupäivän mä olin ihan omissa ajatuksissani, ja säpsähtelin joka kerta, kun joku käveli mun ohi, tai tuli mun luo. Se aiheutti lievää hämmennystä, ja muutama vanhempi nainen kysyikin, olinko ihan kunnossa. Valehtelin sujuvasti voivani ihan hyvin, että vähän vaan jännitti vielä, jolloin mut jätettiin rauhaan. Vaikken mä hetkeäkään uskonutkaan että kukaan mua uskoi, mä olin melko varma että joku jossain oli nähnyt mitä pihalla tapahtui aikaisemmin. Kukaan ei vaan halunnut myöntää. Eikä me Mörönkään kanssa asiasta jälkeenpäin puhuttu. Kyllä me päivittäin nähtiin töissä, ja joka kerta mä tunsin piston sydämessäni. Mun oli vaan pakko unohtaa se, ja keskittyä tekemään työni hyvin; yksityiselämä ei saisi vaikuttaa työntekoon. Kyllä mä väittäisin pärjänneeni hyvin, vaikka välillä olikin hankalampia päiviä. Yhtenä päivänä mulla oli työt sen verran hyvin vauhdissa, etten mä malttanut lopettaa ruokataukoon, vaan jatkoin, kunnes muut palaili takaisin töidensä ääreen yksi kerrallaan. Mä ajattelin että tää olisi ainankin varma tapa välttyä törmäämästä Mörköön. Mä olin aivan uskomattoman väärässä. Mä kävelin taukotilaan, ja etsin jääkaapista sinne aamulla jättämäni eväät ja käännyin ympäri, kävelläkseni pöydän ääreen. Ja siinä se taas oli. Mörkö istui pyöreän pöydän toisella puolella, selkä ikkunaan päin, tuijottaen mua hiljaa. Sillä oli ilmeisesti jäänyt lehden luku kesken kun mä olin tullut paikalle. Mä tuijotin sitä hetken, tietämättä olisiko mun pitänyt itkeä, nauraa, vai juosta karkuun. Mä kävelin tärisevin askelein pöydän ääreen, ja yritin vältellä Mörön katsetta joka varmaan tälläkin hetkellä porautui mun pään läpi. Mun kasvoja kuumotti. Mä istuin alas ja keskityin eväisiini, Mörön yhä tuijottaessa mua. Mä pureskelin leipääni, ja kerättyäni rohkeuteni, nostin katseeni kohti Mörköä. "Mitä?" mä kysyin siltä hiljaa, tympääntyneellä äänellä. Se vaan tuijotti mua. "Julma paska..." mä ajattelin. Mä tuhahdin ja käänsin katseeni pois, nostaen toista kulmaani merkiksi mielialastani. Mörkö lähti liikkeelle. Mä melkein ehdin jo huokaista helpotuksesta, kunnes mä tajusin että se istuikin nyt mun viereen. Se siirsi mun hiuksia, jotka oli ponihännällä, ja laskeutui kaulan vierttä olan yli eteen. Mulla nousi ihokarvat pystyyn, hyvällä tavalla. Ja se suututti mua. Mä rakastin ja vihasin sitä ihmistä samaan aikaan. "Tota... sori se mitä tuolla pihalla tapahtu sillon...mä en tiedä mikä muhun meni..." Mörkö selitti, siirtäen kätensä pois mun hiusten kimpusta, ja laski sen mun reidelle. Mun pulssi nousi. Mä en voinut muuta kuin tuijottaa eteeni, muka tutkien vahakankaista pöytäliinaa. Se oli valkoinen, tumman vihreillä kuvioilla. "Mitä mun pitäs sanoo..? Että joo totta kai sä saat anteeks, ei se haittaa että mä oon sun takia ihan hajalla, vai?" Mä vaahtosin matalalla äänellä, ja jatkoin. "Miks et sä voinut kertoo mulle että sä oot tulossa just tänne? Mitä sä ylipäätään teet just täällä..?" Mörkö katsoi mua hetken, ja käänsi sitten katseensa pois. Mä tiesin ettei se osaisi antaa mitään pätevää selitystä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Mörkö huokaisi syvään ja nousi ylös. Se huuhtoi kahvikuppinsa, kuivasi kätensä ja käveli ovensuuhun. "..Mä edelleen rakastan sua..." se kuiskasi hiljaa. Mä en katsonut Mörköön päin, tuijotin vaan eteeni, mitään sanomatta ja tärisin sydän pamppaillen. Mä kuulin kun Mörkö käveli hiljaa pois, eikä kääntynyt enää takaisin. Mä halusin niin paljon vihata sitä ihmistä, mutta joka ikinen kerta kun mä olin tekemisissä sen kanssa, mä unohdin vihan ja pettymyksen tunteen... Mörkö tiesi että mä edelleen rakastin sitä, kaikesta huolimatta... ja se osasi käyttää sitä hyväkseen... enkä mä osannut kuvitellakaan miten hyvin.

Luin kirjeen vielä kerran läpi; "Moi Janna. Jos sua kiinnostaa, ni me pidettäs viikonloppuna saunailta.. Heidi ja pari muuta tyyppiä on tulossa.. Terv. Simppa." Mietin ja ihmettelin että miksi helvetissä se haluis mut viettämään jotain sauna-iltaa niiden kanssa. Vaikka toisaalta mua hymyilytti ajatus siitä että näkisin Mörön siellä.. mutta toisaalta taas... Mun ajatusten virta keskeytyi kun joku tuli kysymään olinko mä nähnyt pomoa. Selitin että kaipa se oli työhuoneessaan, niinkun aina, ja yritin hymyillä hämmennykseni keskeltä. Mies kiitti ja käveli pois. Mä laitoin Simpalta saamani kirjeen taskuuni ja jatkoin kirjeiden lajittelua. Vilkaisin kelloa ja huokaisin helpotuksesta; vajaa tunti ja mä pääsisin kotiin. Pian kirjekuoret oli lajiteltu ja mä kaappasin ne syliini. Lähdin hiljalleen kävelemään ulos kohti postilaatikoita. Näin sivusilmällä Mörön keskellä pihaa korjaamassa jotain isonpuoleista rakennelmaa. Ilman paitaa. Simppa oli sen seurana ja vilkaisi mua heilauttaen kättään pikaisesti mulle. Vilkutin laistasti takaisin. Oli harvinaisen lämmin alkusyksyn iltapäivä. Mä keskityin tiputtelemaan lähteviä kirjekuoria postilaatikoihin, ja olin koko ajan varuillani. Mä en todellakaan kestäisi jos Mörkö nyt tulisi jotain puhumaan mulle. Mutta ei se tullut. Mä olin kyllä vähän pettynyt, vaikkakin helpottunut. Mä kävelin sisälle ja kuulin jonkun kävelevän mun perässä sisälle, mutten kääntynyt katsomaan kuka se oli. Työpisteelle päästyäni siivoilin siinä vielä ja katsoin että paikka jäi siistiksi. Sitten kävelin pukuhuoneen suuntaan hakemaan laukkuni ja hupparini, jonka olin aamulla napannut mukaani. Käännyin ympäri ja marssin pukuhuoneen ovelle, penkoen samalla laukusta kännykkääni. Taas törmäsin johonkin. Katsoin eteeni ja näin Mörön. "Sä taidat tykätä mun kiusaamisesta..." tuhahdin. "Susta mä tykkään.." se sanoi takaisin ja virnisti, yrittäen kumartua suudellakseen. Mä väistin ja kävelin sen ohi lähteäkseni. Se marssi mun perässä koko matkan ulos asti ja toivotteli hyviä viikonloppuja kuin matkien mua. Ulkona Mörkö otti pari juoksuaskelta saadakseen mut kiinni ja tarttui mun käsivarteen, jonka takia mun oli pakko pysähtyä ja kääntä ympäri. Mä tuijotin sitä. "Kai sä oot tulossa? Saunomaan..? Tai ei sun oo pakko saunoa..." se selosti. "En mä tiedä vielä.. mä ilmottelen sitten.." mun puhe takelteli ja mä lähdin kävelemään pois päin, taakseni katsomatta. Kyllä mä olisin halunnut kääntyä ympäri, mutta mä pakotin jalkojani kävelemään eteenpäin, kohti kotia. Loppu ilta meni saman vanhan kaavan mukaisesti; mä söin ruokaa, menin huoneeseeni, istuin koneella, katsoin telkkaria, jumitin... kunnes olin tarpeeksi väsynyt mennäkseni nukkumaan. Mun oli joka ilta pakko odottaa niin kauan että olin lähellä sammumispistettä, muuten ei nukkumisesta olisi tullut mitään. Koko yön mä pyörin levottomana ja näin sitäkin levottomampia ja todentuntuisia unia. Aamulla heräsin hiestä märkänä ja sydän rinnassa hakaten niin, että se tuntui jo päässäkin. Mä laitoin Mörölle tekstiviesin että saatan ilmaantua sen kämpille joskus alkuillasta. Kohta siltä tuli tekstiviesti takaisin. "ok", ja hymiö. Mä hymähdin lyhyesti, laitoin kännykän takaisin yöpöydälle ja kävelin keittiöön. Mietin että keitä kaikkia sinne oli menossa. Olikohan Simppa ja Heidi saanut sovittua asiat. Olisikohan siellä kovinkin kireä tunnelma, kun mä sinne ilmestyn. Kaikki kuitenkin tietää ettei me Mörön kanssa enää olla yhdessä. Mutta voidaan me silti kavereita olla, kunhan mä vaan yritän pitää itseni kurissa ja olen vittuilematta sille.

Ilta alkoi lähestyä, ja mä ravasin huoneessani edestakaisin, etsien päälle laitettavaa. Olin silmiinnähden hermostunut, ja jännittynyt. Mä mietin pääni puhki että mitä se ilta toisi tullessaan, vaikka samaan aikaan yritin takoa itselleni järkeä päähän; ei panikoiminen ja etukäteen murehtiminen auttaisi asiaa yhtään. Hetkeä myöhemmin olin löytänyt itselleni sopivaa vaatetta. Katsoin vielä että mulla oli välttämättömimmät tavarat mukana, kuten avaimet, ja lompakko. Otin vielä hupparin päälleni, ja kävelin eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan. Vilkaisin kännykästäni kelloa, se näytti neljää. Mulla ei ollut vielä autoa, joten mun ei auttanut kun mennä linja-autolla. Kävelin pysäkille ja odotin vartin verran. Kohta mä näin kun risteyksestä kääntyi linja-auto, ja mä otin pari askelta eteenpäin osoittaakseni kuljettajalle että halusin kyytiin. Sillä tuntui olevan kovin paljon vauhtia, mä tiesin ettei se onnistuisi siinä vauhdissa pysähtymään kohdalle. Kyllähän se yritti.. aamulla oli satanut kaatamalla vettä, ja pysäkin edustalla oli iso lammikko. Kuski kaahasi lammikon läpi niin että mun farkkujen lahkeet ja risat lenkkarit kastui. Mä kirosin mielessäni, kun astelin parin tyypin perässä linja-autoon. Eikä se vielä riittänyt, kuski melkein jätti mut vielä linkin oven väliin! Mä kiljaisin kun tunsin sähköovien kolahtavan mun käsivartta vasten. Kaikki katsoi mua hölmistyneenä ja osa ehkä vähän kauhuissaan vilkuili kuskinkin suuntaan. Kuski oli lyhyehkö, pullukan puoleinen vanhempi mies, joka tihrusteli mua pullonpohja silmälasiensa läpi. Mä vilkaisin sitä ja huokaisin syvään, ojensin sille rahat ja mutisin päämääräni, jonka jälkeen hoipertelin toista kättäni pidellen johonkin linja-auton puolenvälin paikkeille, lähelle ovia. Istuin penkille ikkunan viereen ja tuijotin ulos, yrittäen unohtaa kolottavan käteni, tai jännitykseni jonka Mörön ja muiden jälleennäkeminen aiheutti. Kymmenisen minsaa se matka taisi kestää, mutta kipeän käden kanssa se tuntui ikuisuudelta, vaikkakin kipu oli jo vähän hellittänyt. Linja-auton lähestyessä mun pysäkkiä, mä tartuin laukkuuni, ja valmistauduin nousemaan istuimeltani. Joku vanhempi naishenkilö asteli tomerasti mun ohi ja mä horjahdin taaksepäin, takaisin istumaan. Multa pääsi pari valittua kirosanaa kun mun kättä vihloi sen osuttua edellä olevan penkin selkänojaan. Mä tyydyin odottamaan vuoroani että ruuhka laantuisi, jolloin pääsisin turvallisesti ulos autosta. Turha toivo. Mä nousin varovasti ylös penkiltä, ja kävelin ovea kohti, ja huomasin ovien liukuvan kiinni, ja auton nytkähtävän liikkeelle. "Tää ei voi olla todellista.." mä huokaisin itsekseni. Painelin pysähdys-nappulaa ja viittoilin kuskille joka vilkaisi taustapeilistään ja näytti olevan kovin pahoillaan ettei muka huomannut mua. Auto pysähtyi taas melkein kuin seinään, ja mä horjahtelin suuntaan jos toiseenkin, yrittäen pitää yhdellä kädellä kiinni jostain etten kaatuisi. Ovet avautui ja mä kiiruhdin ulos, kuin peläten etten selviäisi hengissä ulos ensinkään jos hidastelisin enempää. Ja pääsin ulos juuri ajoissa. En viitsinyt edes kiittää kyydistä, vaikka yleensä niin teenkin. Huokaisin helpotuksesta. Se oli ollut ehdottomasti mun elämäni kamalin automatka.

Käden kipu pakotti mut kävelemään melko ripeästi. Mä todella toivoin että Möröllä tai jollain olisi särkylääkettä. En mä uskonut että käsi olisi poikki, se vaan kolahdi sen verran pahasti että se olisi kipeä vielä pari päivää. Mä pääsin tutun kerrostalon pihaan ja pysähdyin hetkeksi. Katselin taloa ja muistelin missä kohtaa Mörön kämpän parveke on. Sitten mä huomasin sen, ja näin muutaman tyypin seisoskelemassa siellä, ilmeisesti kaljapullot kädessä, jutellen ja naureskellen. Joku taisi tunnistaa mut, kun vilkutti mulle ja huusi Mörölle niin selkeästi että mäkin kuulin sen, kaiken sen mökän yli joka sieltä kuului. Mä hymähdin kuin pakonomaisesti ja jatkoin kävelyä kohti alaovea. Rappukäytävässä mun sydän alkoi hakata ja mä kuulin yhä selkeämmin metelin joka Mörön kämpästä kantautui. Ilmoitustaululla oli lappu jossa kerrottiin mahdollisesta metelistä viikonlopun aikana, mä mietin että varmaan Heidi oli sen siihen laittanut; ei kundit olisi tuollaista asiaa itse tajunnut. Mä astelin eteenpäin, kohti toista kerrosta, porras kerrallaan. Mun kättä kolotti yhä, ja mä olisin halunnut juosta ylös, mutta mä tärisin jännityksestä niin paljon että mä olisin varmaan kompastunut portaisiin ja kaatunut rähmälleni jos olisin kiirehtinyt. Mä näin jonkun jalat portaiden kaiteiden takaa, ja kun olin päässyt portaiden puoleenväliin, välitasanteelle, näin Heidin seisoskelemassa Mörön oven luona. Yritin hymyillä sille kivusta huolimatta, ja se taisi huomata että jokin oli vinossa. "Mikäs sulla on?" se kysyi ihmetellen. Mä selostin sille mun painajaismaisesta bussimatkasta ja näin että se säikähti munkin puolesta. Heidi ohjasi mut sisään ja sulki oven mun perässä. Musiikki pauhasi olohuoneessa ja porukka tanssi ja hyppi ja huusi pitkin kämppää. Hieman ujostellen mä otin kengät pois jalasta ja avasin hupparin vetoketjun, ja alta vilkkui mun musta toppi. Porukka huomasi mut ja moikkaili, ja kyseli mitä ihmettä mulle oli käynyt kun mun housut oli niin märät, osa jopa huomasi mun käden, jota mä kannattelin toisella kädellä. Heidi oli mennyt etsimään Mörköä, ja kysymäänn olisiko sillä särkylääkettä. Kohta Mörkö kävelikin Heidin perässä mun luo, ja Heidi ojensi mulle vesilasin ja särkylääkkeen. Nappasin pillerin suuhuni ja join vesilasin tyhjäksi. Henkäisin syvään ja kiitin Heidiä mutta vilkaisin myös Mörköä kiitokseksi. Se hymyili takaisin hieman ujosti, ja mulla tuntui perhosia vatsassa. "Ootsä nyt ihan ok?" Heidi kysyi ja mä havahduin taas. "J-joo, oon mä.." sopersin vastaukseksi. "Sanot sitte heti jos tarvii lähtee lääkäriin, okei?" Heidi varmisti. Mä nyökkäsin, ja Heidi lähti muiden luo, ja mä näin sen asettuvan Simpan viereen sohvalle. Simppa huomasi mut ja heilautti kättään tervehdykseksi. Nyökkäsin sille takaisin. Hetken aikaa me Mörön kanssa ihmeteltiin siinä olohuoneen ovensuussa, kuin odottaen että toinen sanoisi jotain. "Siellä ois keittiön puolella jotain purtavaa, jos sä haluat.." Mörkö sai viimein sanotuksi. Mä hätkähdin hieman ja mumisin jotain myöntymisen merkiksi. Se käveli kohti keittiönpöytää jolla oli kasoittain pikkupurtavaa ja juomista, ja mä hipsin perästä. Mörkö käveli jääkaapille ja etsi alakaapista jotain. Kohta se kääntyi ja ojensi mulle limsapullon. Mua hymyilytti väkisinkin. "Voi kiitos.." mä sanoin iloisesti ja melkein jo halasin sitä. Mörkö yskäisi kuin herättääkseen itsensä taas tähän hetkeen, ja mä yritin saada limsapulloani auki. Hetken tuijotettuaan mun ähellystä Mörkö naurahti ja kysyi tarvitsinko mä apua, yhdellä kädellä kun oli astetta hankalampi availla pulloja. Mä ojensin pullon Mörölle varovasti, ihan kuin olisin vähän epäröinyt. Mörkö avasi pullon vaivatta kädenkäänteessä ja otti pikaisen hörpyn pullon suusta. Mä tuijotin sitä hetken hölmönä ja naurahdin, ihan kuin se olisi ollut pikku-juttu. Mä menin Heidin ja Simpan seuraksi ja istuin viereiseen nojatuoliin, lipitellen limsaani. Mörkö ilmoitti että siellä olisi kohta sauna valmiina jos jotakuta kiinnosti. Ja kyllähän osaa porukasta kiinnostikin. Osa taas suunnitteli lähtevänsä jatkoille johonkin baariin.

Kun jäljelle jäänet ihmiset oli saanut saunottua, Mörkö kysyi vielä olisinko mä halunnut mennä vielä lämmittelemään; mun housut oli vielä tuntienkin jälkeen kosteat, ja mua selkeesti paleli. Mä vetelin huparin vetoketjua kiinni ja selitin ettei mulla ollut edes pyyhettä mukana. "Kyl multa pyyhkeitä löytyy jos se siitä on kiinni." Mörkö naurahti. Mä yritin virnistää sille, ja varovasti kokeilin kohta kohdalta kättäni, vieläkö se oli arka. Kipu oli kyllä vähän hellittänyt särkylääkkeen vaikutuksesta, onneksi. Mä sanoin miettiväni vielä hetken ja Mörkö nyökkäsi ymmärtäväisenä. Se itse alkoi penkoa kaapista pyyhkeitä itselleen ja niille joilla ei ollut mukana omaa. Kohta se käveli mun luo pyyhe käsissään ja asetti sen tuolin selkänojalle, mun taakse. "Siltä varalta että päätätkin lähtee ottamaan löylyt." Mörkö selosti ja hymyili. Se oli silmiinnähden humalassa. Mä nyökkäsin ja join limuani, keskittyen telkkarin tuijottamiseen, ihan kuin sieltä olisi tullut jotain tosi mielenkiintoista. Mörkö käveli huoneensa puolelle Simppa perässään, ja me jäätiin Heidin kanssa olohuoheen puolelle istumaan. Oli ihan hiljaista. Kohta me nähtiin kun Mörkö ja Simppa käveli eteisen poikki saunan puolelle; wc ja sauna pesutiloineen oli vieretysten, mäkin joskus meinasin sekoittaa ne ovet keskenään, enkä ollut ainut. Mä tuijotin Mörköä joka haki vielä olutpullon jääkaapista, saunajuomiseksi. Sillä oli pelkkä pyyhe ympärillään ja mun sydän heitti kärrynpyörää.
Mä purin huultani ja yritin pitää katseeni jossain muualla, ihan missä tahansa, paitsi Mörössä ja sen sopivasti lihaksikkaassa kropassa. Mä tunsin Mörön tuijotuksen ja vilkuilin sitä silmäkulmastani. "Me tullaan kohta takas. Olkaa kiltisti." Mörkö sanoi leikkisästi ja virnisti. "Ainahan me." Heidi tokaisi yrittäen kuulostaa vakavalta muttei voinut pidätellä virnistystään. Mä tunsin punan nousevan mun kasvoille. Jooh, aina ollaan kiltisti. Ihan kun joku sitä vielä uskois sen kesän jälkeen. Kyllä mäkin olin joskus ollut pieni kiltti ja viaton. Sitten mä tutustuin Mörköön. Mä havahduin omista ajatuksistani kun kuulin jonkin oven menevän kiinni, ja huomasin Mörön kadonneen saunan puolelle. Mä päästin ulos kevyen henkäyksen ja Heidi huomasi sen. "Ootsä okei..?" se kysyi varovasti. "Joo.. oon mä nyt. Vähän jännitti että mitä tapahtuu kun mä tuun, mutta toistaseks mä oon selvinnyt hengissä." Heidi naurahti. "Möröstä on oikeesti tosi kiva että sä tulit, vaikkei se sitä sanokaan." se jatkoi. Mä hymähdin vähän epäuskoisesti. "Noh, on tässä viel ilta ja yö aikaa saada riita aikaseks sen kanssa..." mä mutisin. "Höpö höpö.." Heidi tokaisi ja naurahti vähän. Mä vilautin sille pienen hymyn, kuin peittääkseni sen että mä kelasin taas ihan liikaa kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Näpräsin pullon korkkia ja uppouduin taas ajatuksiini. Jonkin ajan kuluttua saunasta alkoi lipua porukkaa ulos. Ne puki päälleen ja näytti tekevän lähtöä. Ne hihkaisi vielä saunan puolelle heipat ja vilkutti mulle ja Heidille nopeasti. Me sanottiin heipat takaisin, ja ovi asunnon ovi painautui kiinni. Jotain me yritettiin aikamme kuluksi Heidin kanssa jutustella, kunnes jonkin ajan kuluttua Simppa laahusti vähän hengästyneenä ulos pesutiloista. Pelkkä pyyhe ympärillään se istuutui sohvalle Heidin viereen ja ne antoi toisilleen muutaman suukon. Mä yritin katsoa muualle, mulla oli vähän kiusaantunut olo. Kohta Mörkö asteli ulos pesutiloista, sekin pelkkä pyyhe ympärillään. Mä yritin tehdä kaikkeni etten olisi tuijottanut sitä ja se huomasin sen. Ihan kuin tahallaan, se käveli lähemmäs, ja istuutui sen tuolin käsinojalle jolla mä istuin. Mä haistoin Mörön suihkusaippuan tuoksun ja huomasin taas repiväni kynsinauhojani. Mörkö tarttui mun käteen estääkseen sen, että mä repisin sormeni verille. "Vieläks te meinaatte mennä löylyihin vai joks me voidaan Jannan kanssa mennä?" Heidi kysyi ja mä hätkähdin tuijottamaan sitä hölmistyneenä.